Pienet, salaiset kaupungit

Muurahaisten verkostoitunut metropoli on ollut pihallamme kaiken aikaa. Ne ovat kaivaneet tuhansia tunneleita ja niillä on omat valtatiensä, joilla ne marssivat ja välillä tervehtivät toisiaan ravistamalla tuntosarviaan kättelyn tapaan. Niistä ei ole sen suurempaa haittaa, mutta jotkin kaupunginosat asuttavat niitä iljettäviä muurahaiskansan jäseniä, joilla on kellertävä ruumis ja jotka puremisen jälkeen ruiskuttavat perästään kitkerää nestettä.

Pihan leppä on saanut uudisasukkaita sinisistä kuoriaisista, jotka aluksi häädin. Ne lensivät pois Raidin ajamina, vain tullakseen muutaman päivän päästä takaisin. Ne ovat piinanneet leppää kuin valkoinen mies preeriaa. Ovat synnyttäneet jälkeläisiä, jotka etenevät ryhminä, syöden leppää paljaaksi lehti kerrallaan. Luovutin. Eivät ne välitä muista puista. Ehkä ne lähtevät sitten, kun ovat kuluttaneet kaikki lehdet.

Kaksi levyä, jotka ovat jääneet talon rakentamisesta, on unohdettu tontin nurkalle pystyyn sivuttain, nojalleen toisiaan vasten. Niiden raottaminen paljasti lehtokotiloiden kasvavan yhteisön. Kaikenkokoiset ja lajityypillisen limaiset koppietanat ovat liukuneet levyjen pinnalle. Kuumentuessaan auringossa levyt saattavat silti olla ansa, joten annoin niidenkin olla. Helteisen päivän jälkeen löytyi vain kuolleita kotiloita, jotka rapsahtivat irroitettaessa. Sateen jälkeen ne elivät kuin ei olisi hätäpäivää, ojennellen pitkävartisia silmiään, jättäen jälkeensä limavanan. 


Mutta nyt mieleeni iski ajatus, että jos rapsahtaneet etanat eivät olleetkaan kuolleet, vaan olivat jääneet rapeaan tilaan odottamaan sadetta, herätäkseen aina uudestaan... 


Aavekaupunki!